Kun matkustaja uppoavassa laivassa, Kuuntele aallot kaikuvat hänen ympärillään, Niin pitkälle kuin silmä kantaa, valtava ja tumma meri nousee nielemään sen,
Ilman toivoa pelastuksesta ja sillan avautuessa, Murtuneiden mastojen joukossa, kauhuissaan, mustelmina, Hän suoristaa otsansa tulvasta, joka peittää hänet, Ja huutaa viimeisen kerran.
Turha itku! sydäntä särkevä itku! Lintu, joka nousee tai ohittaa Pilven takana vapisi kauhusta, Ja raivoavat tuulet epäröivät avaruudessa Tukahduttaakseen sen heidän äänensä alla.
Kuten tämä matka tuntemattomilla merillä, Vaeltelen ja katoan ulvovien aaltojen sisälle; Kuilu on jalkojeni juurella, pääni yläpuolella pilvet Kasaantunut, salama kyljissä.
Aallot ja taivas uhrinsa ympärillä Taistele kiivaasti, melu, pimeys; Näiden konfliktien otteessa alukseni kuiluun Lyhyt ilman kompassia ja irrotettu.
Mutta on muitakin aaltoja, se on hyvin erilainen myrsky Kuka taistelee pimeässä ilmassa; Meri on syvempi ja varsinkin hylky Täydellisempi ja tuhoisempi.
Hurrikaanin lelu, joka kantaa häntä ja johtaa häntä, Se on täynnä upotettuja aarteita ja tarvikkeita, Tämä kadonnut laiva, mutta se on ihmisalus, Ja me olemme huijareita.
Pelästynyt miehistö liikkuu turhaan varjoissa; Terror on mukana, Epätoivo, Suru; Ruorissa istuu tumma Fatality Ohjaa hänet sudenkuoppaan.
Minä, se sokea Destiny ilman lupaani Astui oudolle ja hauraalle rakennukselle, En minäkään halua, mykkä ja eronnut, Kärsi minun nielaistamisestani.
Koska äärimmäisen ahdingon keskellä Vaaleat kumppanini ovat hiljaa, Minulle äänelleni poistaakseni nämä anthemaskasat jotka kokoontuvat taivasta vastaan.
Niin että se purskahti energisemmällä suihkulla, Olen vastustaessani mustien aaltojen hyökkäystä, Kaikista sydämistäni, kuin yhdessä keskustassa, Kerätty kaikki epätoivot.
Että ne värähtelevät niin vahvasti, pelomattomat aksenttini, Vapisivatko nämä samat kuurot taivas yllätyksestä; Ilmat eivät tarvitse eivätkä typerät aallot, Väsyttää tajuta.
Ah! mikä tahansa tuskan huuto on pyhä huuto; Hän protestoi, hän syyttää vanhenemishetkellä. Hyvin ! tämä tuskan ja äärettömän kauhun huuto, Heitin sen; voin uppoaa!
Kun matkustaja uppoavassa laivassa, Kuuntele aallot kaikuvat hänen ympärillään, Niin pitkälle kuin silmä kantaa, valtava ja tumma meri nousee nielemään sen,
Ilman toivoa pelastuksesta ja sillan avautuessa, Murtuneiden mastojen joukossa, kauhuissaan, mustelmina, Hän suoristaa otsansa tulvasta, joka peittää hänet, Ja huutaa viimeisen kerran.
Turha itku! sydäntä särkevä itku! Lintu, joka nousee tai ohittaa Pilven takana vapisi kauhusta, Ja raivoavat tuulet epäröivät avaruudessa Tukahduttaakseen sen heidän äänensä alla.
Kuten tämä matka tuntemattomilla merillä, Vaeltelen ja katoan ulvovien aaltojen sisälle; Kuilu on jalkojeni juurella, pääni yläpuolella pilvet Kasaantunut, salama kyljissä.
Aallot ja taivas uhrinsa ympärillä Taistele kiivaasti, melu, pimeys; Näiden konfliktien otteessa alukseni kuiluun Lyhyt ilman kompassia ja irrotettu.
Mutta on muitakin aaltoja, se on hyvin erilainen myrsky Kuka taistelee pimeässä ilmassa; Meri on syvempi ja varsinkin hylky Täydellisempi ja tuhoisempi.
Hurrikaanin lelu, joka kantaa häntä ja johtaa häntä, Se on täynnä upotettuja aarteita ja tarvikkeita, Tämä kadonnut laiva, mutta se on ihmisalus, Ja me olemme huijareita.
Pelästynyt miehistö liikkuu turhaan varjoissa; Terror on mukana, Epätoivo, Suru; Ruorissa istuu tumma Fatality Ohjaa hänet sudenkuoppaan.
Minä, se sokea Destiny ilman lupaani Astui oudolle ja hauraalle rakennukselle, En minäkään halua, mykkä ja eronnut, Kärsi minun nielaistamisestani.
Koska äärimmäisen ahdingon keskellä Vaaleat kumppanini ovat hiljaa, Minulle äänelleni poistaakseni nämä anthemaskasat jotka kokoontuvat taivasta vastaan.
Niin että se purskahti energisemmällä suihkulla, Olen vastustaessani mustien aaltojen hyökkäystä, Kaikista sydämistäni, kuin yhdessä keskustassa, Kerätty kaikki epätoivot.
Että ne värähtelevät niin vahvasti, pelomattomat aksenttini, Vapisivatko nämä samat kuurot taivas yllätyksestä; Ilmat eivät tarvitse eivätkä typerät aallot, Väsyttää tajuta.
Ah! mikä tahansa tuskan huuto on pyhä huuto; Hän protestoi, hän syyttää vanhenemishetkellä. Hyvin ! tämä tuskan ja äärettömän kauhun huuto, Heitin sen; voin uppoaa!
